Nurmolaiset sodissa


Nurmolaisia toimi sotien aikana monilla rintamalohkoilla ja kotirintamalla. Suuri osa nurmolaisista miehistä kuului kuitenkin talvisodan aikana Kevyt osasto 8:aan, jonka nurmolaisista koottu eskadroona kärsi raskaat miestappiot Äyräpään taistelussa. Jatkosodan alkuvaiheessa valtaosa Nurmon reserviläisistä kuului Kevyt osasto 18:aan. Seuraavassa kerrotaan näiden kahden osaston vaiheista sekä myös nurmolaisten kokemuksista kotirintamalla.

Talvisota

Kevyt osasto 8:n perustaminen ja alkuvaiheet
Kevyt osasto 8 perustettiin ylimääräisten harjoitusten alkaessa. Osastoon kuuluivat esikunta, kolonna, polkupyöräkomppania, eskadroona ja konekiväärijoukkue. Eskadroona ja myös osa esikunnasta koostuivat nurmolaisista. Eskadroona lähti junalla Seinäjoelta 17. lokakuuta 1939 ja saapui pari päivää myöhemmin Vuoksenrannan pitäjän Oravakydön kylään. Siellä majoituttiin ja harjoiteltiin tiiviisti sekä ratsain että jalan.


Nurmon rakuunoita kuvattuina Haalin kentällä ennen talvisotaa. Kuva: Nurmolaiset sotien veteraanit.

Marraskuun 6. päivänä eskadroona siirrettiin linnoitustöihin Vuoksen eteläpuolelle Valkjärvelle. Työ pysähtyi 30. marraskuuta, kun kolme hävittäjää siivissään punaiset tähdet suhahti matalalta miesten yli. Eskadroona sai käskyn palata Oravakytöön, missä sittemmin viivyttiinkin pitkään. Joulun aikaan oli edessä siirtyminen Vuokselan Uuteenkylään varustelutöihin. Neuvostoliiton joukkojen murtauduttua läpi Summassa oli eskadroona varmistamassa Vuoksen pohjoisrantaa Pölläkkälän kohdalla. Maaliskuun 2. päivänä 1940 eskadroona siirrettiin Uudenkylän pohjoispuolella olevaan metsään, jossa se joutui ankaraan ilmapommitukseen. Kolme miestä kaatui, ja eskadroona menetti myös hevosia.

Äyräpään taistelu 5. maaliskuuta 1940
Samaan aikaan maaliskuun alkupäivinä taisteltiin kiivaasti Äyräpään Kirkkomäen (kartta 1939, satelliittikuva) hallinnasta. Taipaleenjoelta siirretty, niin ikään eteläpohjalaisista muodostettu JR 23 oli alueella rintamavastuussa. Aamulla 4. maaliskuuta Kevyt osasto 8 lähti siirtymään JR 23:n vahvistukseksi. Jo saman päivän iltana saapui tieto, että Äyräpään Kirkkomäki oli menetetty. Divisioonan johto piti välttämättömänä maastokohdan valtaamista takaisin, ja tehtävään määrättiin nurmolaisten eskadroona.

Neuvostojoukot olivat vallanneet Kirkkomäen lisäksi viereisen Kirkkoniemen ja myös osan Vuoksen Vasikkasaaresta. Näin joukot pystyivät hallitsemaan tulella suurta osaa suomalaisten hallussa olleesta Vuoksen pohjoisrannasta. Eskadroonan tehtävä oli äärimmäisen vaikea, koska Kirkkomäen viereinen harjanne oli paljas puustosta, eskadroonan vasemmalla puolella oli Vuoksi ja oikealla puolella taas laajahko aukea. Suojaa ei ollut. Aamuyön käskynjaossa eskadroonan päällikkö, luutnantti Olavi Peltola ilmoitti, että oma tykistö ampuisi ennen hyökkäystä 150-200 kranaattia vihollisen asemiin, minkä jälkeen noin kello 5.10 alkaisi hyökkäys.

Joukot ryhmittyivät rautatien molemmin puolin lähtöasemiin, ensimmäinen joukkue oikealle ja toinen vasemmalle, kun taas kolmannen joukkueen tehtävänä oli hyökätä toisessa linjassa 50 metrin etäisyydellä. Kolmannen joukkueen johtaja, kornetti Paavo Saari kuvaa:

Tunnelma oli jännittynyt. Oli vielä sen verran pimeää, että edessä oleva maasto ei selvästi erottunut. Vihollinen on jossakin tuolla edessä. Kuinka kaukana? Minkälaisissa asemissa? Kuinka vahvana? Seisotaan hiljaisina notkelmassa, maataan hiljaa oikealla olevalla kummulla ja edessä olevalla harjanteella. Kaikkien kasvot ovat totiset. Nyt on edessä ensimmäinen varsinainen taistelu, tulikaste. Aamu vaalenee vähitellen. Itäinen taivas punertuu. Alkaa jo nähdä vähän maaston muotoja kauempaakin. (Saari 2009, 7).

Hyökkääjien odotus pitkittyi. Noin kuuden aikaan kuuluivat ensimmäiset lähtölaukaukset, mutta kranaattien määrä jäi paikallaolijoiden mukaan paljon ilmoitettua vähäisemmäksi. Kun jatkoa keskitykselle ei kuulunut, eskadroonan päällikkö antoi lähtökäskyn. Taivas oli jo valjennut sen verran, että etenevät miehet erottuivat lumipuvuistaan huolimatta. Muutamien kymmenien metrien etenemisen jälkeen alkoi neuvostojoukkojen tulitus. Varsinkin oikealta puolelta aukean poikki hyökännyt ensimmäinen joukkue oli suojaton: neuvostojoukot ampuivat Kirkkomäeltä ja aukean takaa paitsi jalkaväen aseilla myös tykeillä suorasuuntauksena. Suojaa ei juuri ollut tarjolla.


Äyräpään kirkon rauniot. Kuva: Nurmolaiset sotien veteraanit.

Vastassa oli lukuisia hyvin naamioituja ja suojattuja pesäkkeitä, joissa oli pikatykkejä ja konekiväärejä. Ensimmäisen linjan pesäkkeitä saatiin kuitenkin vallatuksi, ja eräästä yritti pakoon 40-50 neuvostosotilasta. Myös läheinen taloraunio oli vastapuolen tukikohtana, mutta se saatiin vallatuksi äkkirynnäköllä. Miehiä kuitenkin kaatui ja haavoittui koko ajan, ja myös patruunat hupenivat. Lopulta vain neljän miehen kokoinen joukko yritti hyökkäystä katkaistakseen neuvostosotilaiden yhteyden Vasikkasaareen ja Kirkkoniemeen, mutta samassa alkoi vihollisen hyökkäys sivustaan ja pian myös Kirkkoniemestä jäljellä olevien eskadroonan joukkojen selustaan. Hyökkäystä yrittäneestä nelikosta vain yksi pääsi perääntymään takaisin. Niin ikään vallattua talorauniota oli puolustamassa enää vain kaksi miestä, jotka joutuivat perääntymään patruunojen loppuessa ja neuvostojoukkojen aloittaessa vastaiskun myös raunion suuntaan. Puoleenpäivään mennessä oli lähtöasemaan palannut kymmenkunta sotilasta terveinä. Kaatuneita oli 44, joista 39 Nurmosta, ja haavoittuneita eri arvioiden mukaan noin 30-50. Synkkä taistelu oli päättynyt.

Talvisodan viimeiset päivät
Taistelun jälkeisenä yönä, kun neuvostojoukkojen vastaiskut oli torjuttu, eskadroonan rippeet siirtyivät lepoon. Maaliskuun 9. päivänä koottiin eskadroonasta kaikki taisteluun liikenevät miehet - yhteensä 46 sairaankantajat mukaan lukien - etulinjaan siirtymistä varten. Muodostetun joukkueen tehtävänä oli vahvistaa etulinjaa, jossa väliaikaisesta perääntymisestä huolimatta hyökkäykset saatiinkin torjutuksi. Myöskään kovat tykistökeskitykset eivät murtaneet suomalaisten asemia. Eskadroonan miehistä kaatui kolme ja haavoittui useita, ja sotatoimien päättyessä etulinjaan matkanneesta joukkueesta oli jäljellä 22 miestä.

Jatkosota

Kevyt osasto 18:n perustaminen ja tulikaste
Talvisodan jälkeen suoritetussa joukkojen uudelleenjärjestelyssä Etelä-Pohjanmaan sotilaslääni perusti suomenkielisistä reserviläisistään 19. Divisioonan, jonka komentajaksi tuli eversti H. E. Hannuksela. Valtaosa Nurmon reserviläisistä kuului Kevyt osasto 18:aan, jossa he muodostivat pääosan esikuntakomppaniasta, 1. jääkärikomppaniasta ja jääkärikonekiväärikomppaniasta. 2. jääkärikomppania perustettiin Ylihärmän reserviläisistä. Sodan alettua 19. Divisioona keskitettiin Kiteelle, missä se muodosti yhdessä 7. Divisioonan kanssa VII Armeijakunnan. Armeijakunnan tehtäväksi tuli vallata Sortavala.

Kevyt osasto 18:n oli määrä hyökätä kaistan oikeassa reunassa suunnassa Närsäkkälä-Höksölä. Kesäkuun 30. päivänä osasto majoittuikin Kiteen Närsäkkälään. Jo seuraavina päivinä tulivat ensimmäiset tappiot, kun kolme miestä haavoittui neuvostojoukkojen tykistötulessa. Kevyt osasto 18 lähti varsinaisiin taisteluihin ensimmäisenä koko yhtymän alueella ja aloitti heinäkuun 6. päivän illalla hyökkäyksen suunnassa Konnunmäki-Höksölä. Konnunmäki saatiin vallatuksi nopeasti, mutta sitten osasto kohtasi vahvasti miehitetyt asemat. Taistelut kestivät heinäkuun 11. päivään asti. Tulikaste osoittautui kovaksi, ja osasto menetti viiden päivän aikana yhdeksän miestä kaatuneina ja 86 haavoittuneina. Samalla se ei kuitenkaan saavuttanut alueellista menestystä, vaan päinvastoin heinäkuun 9. päivän hyökkäys päättyi 2. komppanian ja konekiväärikomppanian pääosien sekavaan perääntymiseen. Eteläpohjalaiset joukot olivat erittäin tyytymättömiä johtoonsa, erityisesti Kevyt osasto 18:n komentajaan, majuri K. E. Bäckmaniin. 2. komppanian ylihärmäläiset, jotka yrittivät kiinnittää ylemmän johtoportaan huomiota komentaja Bäckmanin toimintaan, hajotettiin joukkueittan eri rykmentteihin, mikä huononsi koko osaston joukkojen henkeä ja heikensi entisestään luottamusta johtoa kohtaan.

Taistelut Valkealammen, Ilmakosken, Laukin ja Rautalahden alueilla
Viikon vartiointi- ja lepovuoron jälkeen Kevyt osasto 18 aloitti etenemisen Valkealammelle ja edelleen kohti Ruskealan Höksölää. Näissä taisteluissa kaatui 4 ja haavoittui 19 miestä. Osasto aloitti 26.7. hyökkäyksen Ruskealassa Ilmakosken Villatavaratehtaan itäpuolelle. Oikealla hyökänneet 2. komppania ja konekiväärikomppania joutuivat alun menestyksen jälkeen pysähtymään tehtaan pohjoispuolelle neuvostojoukkojen miinoituksin suojatun aseman eteen. Yritykset tilanteen ratkaisemiseksi ja Louhimäen valtaamiseksi tyrehtyivät, kunnes JR 51:n pataljoona Julkunen hyökkäsi mäelle eteläkaakosta ja neuvostojoukot joutuivat kahden tulen väliin. Kevyt osasto 18:n tappiot olivat näissä taisteluissa 8 kaatunutta ja 53 haavoittunutta. Etenemisyritykset tasaisella harjulla tuottivat tappioita. Johtamisen ongelmia puolestaan kuvasti, että Kevyt osasto 18:n komentopaikka oli kaksi vuorokautta yli kilometrin päässä siitä sijainnista, jonka majuri Bäckman ilmoitti ylös- ja alaspäin. Komentopaikkaan ei sen vuoksi meinattu saada yhteyttä.

Ilmakosken taistelujen jälkeen Kevyt osasto 18 oli sivustavarmistustehtävissä ja siirtyi elokuun 4. päivänä divisioonan reserviksi. Kiteenjoen ylityksen jälkeen 6.8. osasto lähti etenemään perääntyvien neuvostojoukkojen perässä, kunnes Laukinmäki todettiin vihollisen miehittämäksi ja divisioonan esikunta kielsi sitomasta osastoa paikallisiin taisteluihin. Sen jälkeen oli tarkoituksena edetä Uukuniemen Latvasyrjän länsipuolta etelään, mutta oman divisioonan rykmenttien taistelujen pitkittyminen Latvasyrjässä johti siihen, että eteneminen keskeytettiin. Sen sijaan osasto suunnattiin uudelleen Laukin-Honkasyrjän taisteluihin alistettuna JR 58:lle. Elokuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä konekiväärikomppanian pääosilla vahvistettu 2. komppania valtasi Laukinmäen ja aamulla 1. komppania katkaisi Laukista Honkasyrjään johtavan tien. Tämän vaiheen taisteluissa kaatui yhdeksän ja haavoittui 22 miestä.

Elokuun 17. päivänä Kevyt osasto 18 marssi Sortavalan maalaiskunnassa Kuokkaniemeen, missä se alistettiin JR 16:n uudelle komentajalle, eversti Väinö Merikalliolle. Hän antoi käskyn hyökätä kohti Rautalahtea. Elokuun 18. päivänä osasto saavutti Sortavalan ja Lahdenpohjan välisen tien, mutta tien katkaisemisella ei ollut enää merkitystä, koska Sorvala oli vallattu jo elokuun 15. päivänä. Osasto onnistui 19.8. lyömään edessään puolustautuneet vihollispesäkkeet ja sai yhteyden 2. Divisioonan joukkoihin. Samalla päättyivät osaston taistelut matkalla Kiteeltä Sortavalan maalaiskunnan Rautalahteen.

Kannaksen ja Inkerin taisteluista kevään 1942 uudelleenjärjestelyihin

Nurmolainen konekivääriryhmä Länsi-Kannaksella vuonna 1942. Kuva: Nurmolaiset sotien veteraanit.

Elokuun 25. päivänä Kevyt osasto 18 sai käskyn marssia Räisälään, minne koko 19. Divisioona oli siirtymässä. Osasto vietti viikon verran Räisälässä, kunnes se siirtyi syyskuun 4. päivänä Kivennavalle. Yksi osasto jätettiin kuitenkin tutkimaan Äyräpään Kirkkomäen alue ja selvittämään, löytyisikö sieltä talvisodan taistelussa 5.3.1940 kaatuneiden nurmolaisten ruumiita. Nurmolaisten sankarivainajien ruumiita löytyikin talvisodan taistelualueelta.

Sen jälkeen Kevyt osasto 18 siirtyi 19. Divisioonan reserviksi. Tässä vaiheessa kaikki vuonna 1912 syntyneet ja sitä nuoremmat miehet siirrettiin perustettavaan 16. Prikaatiin, ja tilalle tuli vastaava määrä näitä ikäluokkia vanhempia miehiä. Tammikuun 8. päivänä näin uudistettu ja samalla iältään kohonnut osasto alistettiin everstiluutnantti Eero Juvalle. Se siirtyi etulinjaan aluksi Vaskisavotan tien varteen ja sitten Valkeasaaren lohkolle. Osasto oli näissä asemasotaolosuhteissa yli kaksi kuukautta. Lopulta 23.3.1942 mennessä vuosina 1906-1911 syntyneet siirrettiin JR 37:ään ja sitä vanhemmat kotiutettiin. Samalla päättyi Kevyt osasto 18:n historia.


Suomalainen sauna Ontajärven rannalla vuonna 1942. Kuva: Nurmolaiset sotien veteraanit.

Kokemuksia kotirintamalla

Nurmolaisia kuoli talvi- ja jatkosodan aikana sankarivainajina yhteensä 152, kaikkiaan 150 miestä ja kaksi lottaa. Sotaleskiä oli 50 ja sotaorpoja 87. Kylissä kokoonnuttiin sota-aikana taloihin, joissa oli radio. Kuunneltiin yhdessä rahisevia viestejä rintamalta ja kiitettiin jokaisesta päivästä, jolloin suruviestejä ei kotikylään tullut. Kun sitten koitti maaliskuun 5. päivä 1940, vt. kirkkoherra Aarne Maunula joutui viemään suruviestin kymmeniin nurmolaiskoteihin. Kaatuneiden ruumiita ei saatu pois Äyräpään taistelukentältä, eikä kaikkia löydetty jatkosodankaan aikana. Oli niitä, joiden kaatumista kukaan ei ollut nähnyt ja joiden ruumista ei löytynyt. Epävarmuus läheisen kohtalosta ja mahdollisesta sotavankeudesta saattoi kalvaa vuosikausia. Myöhemmin jatkosodan alussa kesäkuumalla kaatuneet haudattiin väliaikaisesti Kiteen hautausmaahan, ja sankarihautajaisia pidettiin vasta tammikuun pakkasilla.

Kodin ja maatalon työt vaativat sota-aikana naisten ja lasten erityisen kovaa työpanosta, mutta sotaleskien ja -orpojen perheissä sodan päättyminenkään ei tuonut helpotusta. Lasten oli usein omaksuttava aikuisen rooli, vaikka ikävuosissa aikuisuus olisi ollut vielä kaukana. Moni äiti ja sotaleski puolestaan teki työtä turtana surusta. Kaipaus on säilynyt pysyvästi. Vielä aikuisiällä isä on saattanut olla mukana unessa, ja pettymys on voinut olla herätessä suuri, kun kyse onkin ollut vain unesta.

Sota-aikana kaikesta oli puutetta, niin elintarvikkeista kuin vaatteista. Kun miehet ja hevoset olivat rintamalla, maataloustöiden tekeminen oli vaikeaa varsinkin niissä taloissa, joissa ei ollut vanhaa isäntää tai nuoria poikia. Huonot sadot näkyivät puolestaan siten, että lehmät olivat heikolla ruokinnalla eivätkä lypsäneet kunnolla. Puutteesta ja säännöstelystä huolimatta oli yritettävä järjestää pitoruokia sankarihautajaisten yhteyteen.

Naisia toimi lottina muun muassa sotasairaaloissa sekä ilmavalvonta-, huolto-, toimisto- ja muonitustehtävissä, osa heistä rintamalla. Nurmo ei ollut Neuvostoliiton pommikonelaivueiden etsimä avainkohde, mutta Nurmonkin kirkon kelloilla jouduttiin varoittamaan ilmavaarasta. Pommit kuitenkin putoilivat pelloille ja metsään.


Nurmon lottien jatkosodan aikainen johtokunta. Istumassa vasemmalta Tilda Peltola, Helmi Koskiniemi, Lempi Yli-Jaskari (pj.) ja Tilda Muilu (siht.). Seisomassa vasemmalta Lyyli Hannula, Tilda Mäntymaa (Kallio), Eeva Autio, Impi Kalistaja, Olga Penttilä ja Irja Luukko. Kuva: Pyhälahti, Lapua / Nurmolaiset sotien veteraanit.


Kouran lottien paikallisosaston viimeinen johtokunta. Istumassa vasemmalta Rauha Mäntykoski (Puukangas), Iines Keskinen, Aune Tommila, Betty Rantanen (pj.) ja Ilma Penttilä (siht.). Seisomassa vasemmalta Hanna Holma, Tilda Ristilä (Hakala), Aino Sointula (Kaukonen), Liisa Kuusisto ja Sanna Siltala. Kuva: Nurmolaiset sotien veteraanit.

Siirtoväen tulo Karjalasta niin talvisodan aikana kuin jatkosodan loppuvaiheessa muutti edelleen arkea. Vastaanotto vaihteli, eikä se ollut kaikkialla lämmin. Siirtoväellä oli myös jatkuva epätietoisuus tulevaisuudesta. Toisaalta siirtoväen saavuttua töiden jakaminen mahdollistui, mikä saattoi myös helpottaa niin talojen emäntien kuin taloihin saapuneen siirtoväen osaa. Nurmoon asutettiin pysyvästi Metsäpirtin ja Jaakkiman väestöä, ja nykyäänkin karjalainen historia näkyy erityisesti Kiikun alueella.


Koonnut Jaakko Olavi Antila.
Lähteet:
* Latikka, Linnea: Kotirintama kesti. Muistoja sota-ajalta 1939-1944. Teoksessa Nurmolaiset sotien veteraanit. Toim. V. J. Talvitie, 1980.
* Latikka, Oiva: Nurmolaiset jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Teoksessa Nurmolaiset sotien veteraanit. Toim. V. J. Talvitie, 1980.
* Nurmon sotaorvot. Toim. Kaisu Mahlamäki, 2008.
* Saari, Paavo: Nurmon eskadroonan vastaisku Äyräpäässä 5.3.1940. Nurmoo-seura 2009.
* Tammi, Eeva: Äyräpää 5.3.1940 - vastaisku taistelijoiden kertomana. Teoksessa Sotahistoriallinen aikakauskirja 28. Suomen Sotahistoriallinen Seura 2009.