"Politiikka on kirkossa"
"Politiikka
on kirkossa".
Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina
1966-1978.
Suomen kirkkohistoriallisen
seuran toimituksia 213. Helsinki: Suomen
kirkkohistoriallinen seura 2010. 478 s. (Nidottu). ISSN 0356-0759.
ISBN 978-952-5031-57-7.
Kirkkohistorian
väitöskirja, Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. Kirjaa
myy: Tiedekirja.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon politisoitumisesta puhuttiin julkisuudessa paljon 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvun kuluessa. Esitettiin monenlaisia käsityksiä siitä, miten puoluepolitiikka oli marssimassa kirkkoon ja miten kirkosta oli tulossa puolueiden taistelukenttä. Aiemmin ei ole kuitenkaan selvitetty, mitä todella kätkeytyi esitettyjen uhkakuvien ja syytösten taakse. Käsillä oleva tutkimus pureutuu kysymykseen Keskustapuolueen, yhden kaikkein voimakkaimmin kirkon politisoimisesta syytetyn puolueen, osalta.
Kirkkopolitiikan asema muuttui ratkaisevasti Keskustapuolueessa vuosien 1966 ja 1978 välisenä aikana. Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille 1960-luvun lopulla puolueen elimissä. Kymmenen vuotta myöhemmin puolueella oli sen sijaan laaja kirkkopoliittinen organisaatio.
Jaakko Olavi Antila osoittaa, että huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Taistellessaan poliittisesta valta-asemasta SDP:n kanssa Keskustapuolue kiinnostui kuitenkin myös kirkon virkanimityksistä.
Esittely
Kirkkopolitiikan asema muuttui ratkaisevasti Keskustapuolueessa vuosien 1966 ja 1978 välisenä aikana. Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille puolueen elimissä 1960-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa puolueeseen luotiin kuitenkin laaja kirkkopoliittinen organisaatio. Tuona aikana Keskustapuolue joutui taistelemaan perinteisen kannattajakuntansa äänistä. Julkisuudessa keskusteltiin myös kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, ja puolueiden keskinäinen kilpailu levisi aiempaa laajemmin yhteiskunnan eri alueille. Nämä tekijät olivat omiaan nostamaan kirkkopolitiikan painoarvoa Keskustapuolueen elimissä.
Huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Keskustapuolue pyrki erityisesti vuoden 1970 vaalitappion jälkeisinä vuosina osoittamaan, että se puolusti kirkkoa ja niin sanottuja kristillisiä arvoja. Samaten puolue pyrki todistamaan, että sen kirkkopolitiikka oli vanhojen herätysliikkeiden, herännäisyyden, evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden, kirkkopolitiikkaa. Puolueessa asetettiin tavoitteeksi puolustaa tunnustuksellisen uskonnonopetuksen asemaa sekä kirkon itsenäisyyttä ja toimintamahdollisuuksia.
Keskustapuolueen kirkkopoliittiset tavoitteet kohdistuivat 1970-luvun edetessä yhä voimakkaammin valtakunnanpoliittisten asiakysymysten sijaan kirkon henkilövalintoihin. Alkusysäyksenä olivat vuoden 1970 seurakuntavaalit, joissa oli käytössä ensimmäistä kertaa suhteellinen vaalitapa. Erityisesti vuodesta 1973 lähtien voimistunut Keskustapuolueen ja SDP:n välinen taistelu virkanimityksistä ja poliittisesta valta-asemasta heijastui suoraan Keskustapuolueen kirkkopoliittisiin tavoitteisiin. Henkilövalinnat kirkon kaikilla tasoilla seurakuntahallinnosta kirkolliskokoukseen ja piispoihin tulivat puolueen kirkkopoliittisen toimikunnan asialistalle.
Syksyn 1974 Lapuan piispanvaalin kielteiset kokemukset hillitsivät puolueen osallistumista piispanvaaleihin seuraavina vuosina, ja muutenkaan Keskustapuolueen toiminta kirkossa ei saanut puolueessa jakamatonta hyväksyntää. Arvostelun torjumiseksi puolueen piirissä korostettiin, että puolue ei ollut politisoimassa kirkkoa vaan että kirkon johto oli syyllistynyt kirkon politisoimiseen suosimalla sosiaalidemokraatteja.